perjantai, 10. toukokuu 2013

Ruokaa

Silmä bongaa tähän aikaan vuodesta jos jonkilaista, myös täältä netin ihmeellisestä maailmasta. Monena vuonna olen miettinyt, että pitäisi kerätä nokkosta talteen ja yhtä monena vuonna se on jäänyt. Nyt löysin taas nokkosen terveysvaikutuksia käsittelevän jutun ja päätin, että TÄMÄ on se vuosi kun sitä nokkosta kerään! Muutenkin joka paikka tulvii kauhutarinoita siitä, mitä meille tosiasiassa syötetään, niin nokkonen omasta pihasta kuulostaa vallan hyvältä! Jos sitä alkuun koittaisi ainakin kuivat. Kuivattunahan se uppoo moneen evääseen niin että sitä ei sieltä kyllä bongaa. Viime kesänäkin intouduin kuivailemaan yrttejä, lähinnä äidin maalta ja kyllä ne on tässä talven aikana jonnekin uponneet. Jos sitä saisi itsekin tänä vuonna laitettua vaikka basilikaa ja oreganoa niin ei tarvitsisi enää kaupasta niitäkään ostella.

Omavaraistalous kiehtoo minua monella tavoin. Toki tällä minun rääpystelyllä on vielä pitkä matka omavaraistalouteen, eikä moiseen riitä aikakaan, mutta kyllä minä silti tietynlaista tyytyväisyyttä tunnen laittaessani ruokaa oman (tai äitin :D) maan antimista. Marjoja pitäisi kerätä edellisvuotta enemmän ja jos saisi ne omat sipulit ja valkosipulitkin riittämään... Pakkaseen pitäisi tehdä nyt inventaaritota, mitä se on syönyt. Viime vuoden valtaisan mehusadon jäljiltä meillä on käytössä nyt kaksi pakastinta ja toinen pitäisi kyllä saada tyhjäksi. Vielä kun pääsisi siihen,että pystyisi ne ylimääräiset kukot laittamaan lihoiksi, mutta se kyllä edelleen on sellainen kynnys, että siihen en vielä kykene. Itsehän en lihaa syö, mutta olisi kiva että muut söisivät sellaista lihaa, että tietää missä se on käyskennellyt.  Jonainpäivänä elämäntilanne on ehkä sellainen, että omavaraistalous on taas askeleen verran lähempänä!

Ainiin ja se kasvihuone! Se on pystyssä ja valmis, vähän vielä hienosäätöä toki vaatii, mutta periaatteessa se on taimia vaille. JEE! Pessimistihän ei pety koskaan ja näin se on, sillä huone on pystyssä epäilyistä huolimatta :D

perjantai, 10. toukokuu 2013

Paistaa se päivä risukasaankin

Kevät on taas täällä. Kulunut talvi oli pitkä ja raskas monella tapaa. Olin jo valmis erakoitumaan kotiin, myymään eläimet ja masentumaan. Onneksi kevät kuitenkin saapui ja kaikki näyttää taas paremmalta. Oikeasti en halukaan luopua eläimistä ja ensi talvi on varmasti helpompi kaikin tavoin. 

Mikä nautinto onkaan kun voi lähteä vain ovesta pihalle ja jättää talvihaalarin killumaan naulaan. Ulkona saa tähän aikaan vuodesta kulumaan lukemattomia tunteja. Ihan vähän vaan ruopsuttaa haravalla pihaa, pihaa ruopsuttaessa huomaa, että tuollahan on roskia, jolloin harava jää siihen ja riennän poimimaan roskat. Kun saan roskat ylös huomaa, että tuollapa onkin trimmausta kaipaava puska, jonka jälkeen kannan hieman vesiä eläimille ja huomaan unohtuneen haravan... Näin voin jatkaa koko päivän ja kyllä sitä valmistakin jossain vaiheessa yleensä tulee. 

Pikkuhiljaa ollaan saatu pihaakin laitettua, vähän kerrallaan, mutta parempi sekin kai kun ei mitään. Äitin aikoina piha kukoisti. oli vaikka mitä kukkia, pensaita ja muita. Nyt on kukoistus kaukana, ei edes nurmikko kasva, mutta olen silti tyytyväinen, että ollaan jotain saatu aikaiseksi. Tämän kesän missio on saada kasaan se iso kukkapenkki, jonne voin istuttaa viime syksynä evakkoon kantamani kukat. Ne ovat nimittäin selvinneet talvesta hengissä, hoidosta puutteesta huolimatta! Kasvihuonekin on jo harjakorkeudessa. Innolla odotan, että saan laittaa sinne kurkkua ja tomaattia. Saako niistä satoa, se on toinen tarina se.

tiistai, 19. helmikuu 2013

Kissaongelmia

Olen sitä mieltä, että meitä eläinihmisiä yritetään hyvin pitkälle rahastaa. Mainokset luovat mielikuvia siitä mitä eläin "tarvitsee" ja mitä ilman se ei ole onnellinen. Mielestäni ne myös luovat kuvaa siitä, että jos et hanki koirallesi/kissallesi/hevosellesi/tahi jollekin muulle elukalle sitä tätä ja tuota olet huono ihminen ja syyllistyt lähestulkoon eläinrääkkäykseen. Pitkään olin myös sitä mieltä, että tolkuttoman kalliit kissanhiekat lukeutuvat juuri tähän kastiin. Kissani olivat olleet tyytyväisiä puupelletin käyttäjiä, ekologista ja halpaa... 

Kunnes meille siunaantui kissaperhe Unelma, Ripa, Bob ja Edward. Ongelmana alkoi olemaan hutiosumat, niin kakan kuin pissankin kanssa. Laatikossa asioitiin, mutta yhtä paljon ellei enemmänkin asiointia taphtui laatikon ulkopuolelle! Pihallekin päästiin, mutta sekään ei piisannut. Melko turhautuneena asiaan suunnittelin jo perinteisiä kissannahkakintaita. Kysäisin kuitenkin eräältä kovelulta kissa asiantuntijalta neuvoa ja hän opasti minut mikrohiekan pariin. Nöyränä marssin eläinkauppaan ja ostin säkin tolkuttoman kallista (riippuu tietysti mihin vertaa) mikrohiekkaa. Enkä ole vaihtoa katunut! Tänä päivänä osumat laatikkoon onnistuvat 99 prosenttisesti, eikä minun tarvitse repiä harvoja hiuksiani. I <3 Compact Care! Voin suositella :D Kaikki mitä kaupataan meille eläinihmisille ei olekaan humpuukia :DD

 Vasemmalta oikealle Ripa, Bob ja Unelma aka Emäsika aka Sähkökissa

2012%20327-normal.jpg

lauantai, 6. lokakuu 2012

Ajatelmia

Niin se vaan on jo kovin syksyinen ilma. Harmaata ja vettä tulee tuutin täydeltä. Pyykit ovat olleet pihalla "kuivumassa" toista viikkoa, saas nähdä koska ne saa hakea pois ;)

Jaska sai kanalankin valmiiksi. Pieniä hienosäätöjä vielä niin se on valmis siihen, että kanaset voivat muuttaa sinne tarpeen (pakkasten)  tullessa. Tila ei ole suuren suuri, mutta järkevillä ratkaisulla on saatu luotua lisätilaa. Käyttömukavuus ainakin ihmisen näkökulmasta paranee huimasti entiseen kanalaan verrattuna. Toivotaan, että kanatkin viihtyvät!

Vanhaan kanalaan saan nyt sitten talveksi sijoitettua ankat ja hanhet omiin tiloihinsa, niillä on myös ulkoilumahdollisuus. Saapa nähdä mitä etenkin hanhet tykkäävät kun siirrän ne tarhaan, ne ovat nimittäin erittäin tykästyneitä vapaaseen oleiluunsa ja mahdollisuuteensa hyödyntää koko tonttia (ja vähän naapurinkin) :) Nähtäväksi jää.

Syksy ja pimeys tuovat mukanaan myös väsymyksen. Toisaalta en tiedä onko tämä väsymys pysyvää laatua, aina on rättipoikkiväsynyt ja vapaapäivät menevät toipuessa ja voimia kerätessä. Tekemättömien töiden lista on aika masentavaa mietittävää. Aina kun yhden asian saa listalta pois jostain ilmestyy kymmenen uutta. Kai sitä pitäisi antaa itsellensä armoa, eikä kokoajan miettiä tekemättömiä asioita. Tämä talven vääjäämätön lähestyminen kuitenkin tekee sen, että  pyörittää "things to do" listaa katkeamattomana mielessään. Kärkipäässä ne asiat mitkä on "pakko" tehdä ennen talvea. Pakko, mkä ihana stressin tekijä. Onhan se niinkin, että pakko on monesti ihmisen mielessä, mutta kun tietää että asiat on tehtävä niin ei kai se kummemmaksi muutu siirtämällä .

Lievä eläinkuume polttelisi. Toinen hevonen olisi kiva tai vuohi, entäs jokin iso koira? Onneksi olen toistaiseksi pysynyt järjissäni todennut ettei minulla ole tälä hetkellä AIKAA! Kun ei ole sitä aikaa olla riittävästi näiden nykyistenkään kanssa. Se taas aiheuttaa sitä huonoa omaatuntoa ja stressiä. Parempi siis kun nyt pidättäytyy näistä lisäeläin hankinnoista, vaikka kuinka polttelisi mielessä :) Ehkä sitten joskus...

Syksy on tuonut taas esille myös sisäisen hamsterini. Jääkaappissa on säilöttynä ainakin paria sorttia hilloja, kurkkuja ja kurpistaa. Omenapuut, omat ja vieraat, tarjosivat runsaan sadon joka nyt on pakkasessa mehuna. Löytyy sieltä myös mustaviinimarjamehua, mustikoita, mansikoita, vadelmia, puolukoita. Olen myös innostunut kuivaamisesta ja kesän aikana raahasinkin äiten kasvimaalta kuivattavaksi minttua, mäkimeiramia ja sitruunamelissaa. Nyt ovat kuivatusvuorossa chilit, saas nähdä kuinka se onnistuu. Sisäinen hamsterini vaatisi enemmänkin säilömään ja säilyttämään, mutta jälleen kerran tulee vastaan se aika, se aika. Täytyy kuitenkin olla tyytyväinen näihinkin. Sen oman maakellarinkin joskus saisin. Niin ja kunnon viherpeukalon, että saisin kasvini kukoistamaan siten kuin äiten kasvimaa ja kukkatarha tekee.

Ehkä joskus kenties mahdollisesti toivoisin joitakin toiveitani voivani toteuttaa. Siihen saakka on viljeltävä menestyksekkäästi vain näitä toivotaan toivotaan sanoja.

Herra Filppula rouvineen uudessa talvikanalassa.

2012-10-22%2018.15.17-normal.jpg


Kesän säilöntää

syksy2012%20022-normal.jpg


Sadon "korjuuta"

syksy2012%20024-normal.jpg

maanantai, 17. syyskuu 2012

Öppe

Tarina on se tavallinen. "Äiti, mä haluun koiran, sellasen pienen  en mitään isoa." Sitä saa mitä tilaa. Vuonna 2000 kävin lukiota ja eräänä päivänä tullessani kotiin oli meidän keittiössä mustavalkoinen, takkuinen ja villin näköinen pieni koira. Sen nimi oli Öppe. Liekö se molemminpuolista sympatiaa samontein, mutta minusta ja Öpestä tuli erottamaton parivaljakko 12 vuoden ajaksi. Rakkautta ei vähentänyt Öpen leiskuva luonne. Jotain kertonee se, että vietettyään meillä muutaman tunnin se otti ja karkasi, suuntasi lähes lentäen naapuriin ja antoi niine hyvineen naapurin karhukoiralle selkään. Kulmille oli tullut uusi kingi. Niitä kulmia se hallitsikin rautaisella otteella vuosia, kunnes vanhuus vei parhaan terän.

Ajan mittaan Öppekin oppi tuntemaan EI sanan, mutta koskaan se ei oppinut olemaan vihaamatta muita uroksia. Liekö sen taustalla vaikutusta asiaan. Se oli siis jo noin kolme vuotias meille tullessaan.

Tuosta ensimmäisestä päivästä pitäen Öppe otti minut omakseen ja seurasi aluksi jokaista askeltani, kenties peläten minun karkaavan. Pikkuhiljaa se uskalsi luottaa etten katoa ja jos katoankin tulen lopulta takaisin.

Sanotaan , että koira kuin ihmisen ajatus. Sitä Öppe oli. Ikinä en ole kenenkään koiran niin huolellisesti nähnyt seuraavan, pääseekö iäkäs isäni nousemaan vinttiin turvallisesti. Se vaistosi surun, huomasi lähdön hetken, oivalsi milloin on "oikea" hetki varastaa ruokapöydältä. Se oli tosi ystävä, joka eli mukana tilanteessa kuin tilanteessa. Erään kerran olimme lähdössä aamutuimaan Oulaisiin, sukuloimaan. Tuo reissu olisi kesäpäivänä koiralle liian raskas joten olimme päättäneet jättää Öpen kotiin. Herrahan tuon huomasi ja päätti paikata tilanteen. Päästin sen vielä pissalle ennen lähtöä ja niine hyvineen katosi hän! Ei auttanut huhuilu, ei tänne käskyt, koiraa ei näkynyt. Viimeisenä keinona ajattelin mennä käynnistämään auton, sillä se yleensä sai Öpen jalat vipattamaan. Tuloksetta...kunnes huomasin vilkaista takapeiliin. Kukas muukaan se siellä makoili hattuhyllyllä kuin Öppe, matalana ja ripihiljaa että ei huomattaisi.

Öppeä eivät myöskään turhanpäiväiset "akkojen kotkotukset" kiinnostaneet. Ikäni muistan sen ilmeen minkä se minuun loi kun esittelin sille uuden ostokseni: aktivointilelun! Mitenkä hieno ostos, nappuloita tulee automaattisesti kun vain vähän pyörittelee! Muutaman kuukauden se lelu meillä pyöri, minä siitä olin enemmän innoissani ja Öpen puolesta sainkin olla, se ei moisiin turhanpäiväisyyksiin mukaan lähtenyt.

Öppe oli myöskin eri epeli kiipeämään. Mikäli se ei saanut mielestään tarpeeksi liikuntaa se yksinkertaisesti vain kiipesi pois häkistä jossa se vietti minun koulupäivien ajat. Tuollainen kahden metrin aita oli vain pieni hidaste. Samoin se ajatteli parvisängyn tikkaista. Aikansa se katseli kiipeämistäni korkeuksiin ja ulottumattomiin, kunnes se päätti tulla perässä. Rappu kerrallaan, niinhän se menee.

Mietin myös mitä mahtoivat ajatella asiakkaat ,kun Öppe eräänä päivän kylällä pääsi isältäni autosta karkuun ja löytyi lopulta kaupan lihatiskin edestä hengaamasta. Paistia se kai odotteli, mutta palvelu oli sen verta hidasta että se jäi sillä kertaa saamaatta. Onneksi se ei käyttänyt hyviksi hiottuja varkaan taitojaan.

Vanhuudenpäivillään Öpellä alkoi jo jalat kangistua ja nivelrikko vaivasi. Se ei kuitenkaan estänyt hyppäämästä pöydälle tai työpöydälle mikäli siellä vain oli jotain syötävää. Kyllä sitä eräänkin kerran sai rapsutella päätään ja miettiä miten ihmeessä se tällä kertaa sinne nousi ?!?

Rakas. Taitava. Uskollinen.Itsepäinen. Omalaatuinen. Epäluuloinen. Luotettava. Persoonallinen. Ärhäkkä. Kuninkaallinen. Ovela. Nopea. Yllättävä. Ystävä. Öppe. Lepää rauhassa <3


2012%20ukko.kummitenavat%20032-normal.jp