On meidän itkupillikin alkanu kotiutumaan...ainakin siitä päätellen, että se härnää kissaa tuolla täyttä päätä. Ei jaksanut Hilmakaan pitkään sille kärvistellä, paljon mukavampi sen kansa on leikkiä ku äristä :) Martankin kanssa on vähän väliä melkoiset riehumiset päällä, ne onkin huvittavia musta vs. valkoinen. Välillä Martta vaan lojuu lattialla ja Mimmi retuuttaa sitä turkista. Kovasti pikkuneitosessa riittää virtaa, ei ihan heti hyydy, mutta kun hyytyy niin nukkuukin sikeesti.

Muutaman päivän ennätin ihmetteleen, että Mimmi on jotenkin outo, kun vertaa Martankin pentuaikoihin. Nimensä huhuilua ei ottanut kuuleviin korviinsa ja räyskytteli tolkuttoman pitkiä aikoja, edes rukakupin kolina ei sitä hetkauttanut ja se kuitenkin on tavallisen perso ruualle. Yksi ilta kotitesti sitte paljasti totuuden, nimittäin sen että tämä meidän neitonen taitaa ollakin umpikuuroa sorttia. No, nyt on sitten treenattu käsiviittomia ja hyvinhän ne tuntuvat menevän perille, paremmin kuin äänikäskyt. Se on jo hokannut hvin "tänne" viittoman idean ja mm. "ei" käskyä reenataan ahkerasti. Että eiköhän se tästä elämä lähde menemään etiäpäin ja nyt kun tiedetään mikä on ongelmana niin on paljon helpompaa elää ja olla. Tuohan se haastetta tähän touhuun, mutta eiköhän sitä selvitä. Nyt ollaan kovasti sitten yritetty vierailla eri paikoisssa, että saatas tyttöstä sosiaalistettua ja näkemään erilaisia paikkoja.

 

Martta ja Öppe taitavat olla kyllä himppasen mustasukkaisia. Ainakin siitä päätellen, että kun ottaa Mimmin syliin niin heti siihen on ahtamassa kaksi muutakin karvaturria. Onhan se niin kovaa kun tollanen pieni tulee sakkiin  ja sitä huomioidaan.

Martta päätti mamman iloksi halailla takiaispuskaa.

 

Miniatyyri jääkarhu pompassaan.

 

Martta on mun idoli.

 

Koko jengi lepäilee.

 

Hilman pose.